Kivatshun luonnonpuisto

Orava on metsäeläin. Se on ketterä ja näppärä kiipeilemään ja hyppäämään puissa. Tuuhea häntä ojennettuna ja sitä apunaan käyttäen orava pystyy hyppäämään puusta toiseen lähes 4 metrin matkan. Orava liikkuu maalla hyppäämällä 30-100 cm:n pituisia matkoja. Sen ruumis on 30–47 cm (ml. häntä), täysikasvuisen yksilön paino on 250 – 340 g.

Karjalassa oravat elävät puunkoloissa harvoin. Orava rakentaa tavallisesti lähes pallon muotoisia pesiä. Pesä on 30-60 cm hakasijaltaan. Orava rakentaa pesät kuusen, männyn tai koivun oksista. Sisältä se vuoraa pesät naavalla, ruoholla, sammalilla ja lintujen höyhenillä. Kun ulkona on 15-20C astetta pakkasta, pesässä on yleensä 18-20 astetta lämmintä. Oravat elävät pesissä kevääseen saakka, ja sinne naaras synnyttää keväällä ensimmäisen poikkueensa. Pesät sijaitsevat kuusen oksilla 3-15 metrin korkeudella rungon eteläpuolella. Oravien pääravintoa ovat havupuiden, yleensä kuusen, siemenet. Oravat syövät myös sieniä, vihreitä kasvinosia, marjoja, keväällä juovat joskus koivunmahlaa.

Lahko: Jyrsijät - Rodentia
Heimo: Majavat – Castoridae
Euroopanmajava – Castor fiber L.

Majava on Karjalan suurin jyrsijä. Sen ruumiin pituus on 70-100 cm, häntä on 20-25 cm ja majava painaa 15-30 kg. Majava on hyvin sopeutunut elämään vedessä. Sierain- ja korva-aukot sulkeutuvat majavan sukeltaessa. Sen silmät ovat suuret, niitä peittää läpinäkyvä kalvo (ns. kolmas silmäluomi). Kun majava sukeltaa veteen, kalvo sulkeutuu ja suojelee silmiä veden vaikutukselta ja majava näkee vedessä. Majavan häntä toimii vedessä peräsimenä, ja maan pinnalla majava käyttää häntää tasapainottamaan ruumistaan pystyasennossa. 

Majavien elinympäristöä ovat metsäpurot, joet ja järvet, joiden rannat ovat metsien peittämiä. Majavan tyypillisin pesä Karjalassa on kekopesä. Kekopesä on kartiomainen keko, joka rakennetaan yhteen liitetyistä ruoholla, vesiheinällä, mudalla tai mullalla peitetyistä roskapuista ja ohuista rungoista. Jokaisessa kekopesässä on kaksi tai kolme sisäänmenokäytävää, joiden suut ovat vedenpinnan alla. Majavat rakentavat patoja vedenkorkeuksien nostamiseksi, jotta kekopesien käytävät ovat aina vedenpinnan alla.

Majavat elävät perhekunnittain, joihin tavallisesti kuuluu vanhoja sekä tänä tai edellisenä vuonna syntyneitä nuoria yksilöitä. Yhteensä perheessä on 5-8 yksilöä. Majavien pääravintoa ovat haavan ja koivun kuori sekä paju, vesi- ja rantakasvien mehukkaat osat. Noin 10-15 cm:n paksuisen haavan jyrsiminen ja kaataminen vie majavilta noin 15-20 minuuttia. Talveksi majava varastoi paljon puuruokaa upottaen ruoat jokeen. Majavat viettävät suurimman osan talvesta kekopesässä vesistön jään alla ja syövät syksyllä varastoimaansa ravintoa. Majavat voivat elää 20-vuotiaaksi. 

Lahko: Petoeläimet – Carnivora
Heimo: Näätäeläimet – Mustelidae
Saukko – Lutra lutra L.

Saukko on isokokoinen eläin, joka on hyvin sopeutunut elämään vedessä. Saukon ruumiinrakenne on pitkänomainen ja suippo. Jalat ovat lyhyet, varpaiden välissä on uimaräpylät. Saukolla on pieni pää, jossa lyhyet ja lähes huomaamattomat korvat. Sukeltaessaan saukko pystyy sulkemaan hengitystiet ja korvansa. Pitkä häntä toimii peräsimenä eläimen uidessa ja sukeltaessa. Vettä hylkivä turkki on väriltään tummanruskea tai ruskea. Saukon ruumis on noin 60–127 cm pitkä, häntä – 32-59 cm ja paino 4-10 kg. 

Saukon tyypillisintä elinympäristöä ovat kalaisat taigajoet. Saukko rakentaa pesänsä vesistöjen rannalla kasvaviin ruokoihin. Pesien sisäänmenokäytävien suut ovat vedenpinnan alla. Saukko on lisätty Karjalan Tasavallan Punaiseen kirjaan. 

VESIPÄÄSTÄINEN (Neomys fodiens) kuuluu päästäisten heimoon, se on samankokoinen kuin amerikanvesipäästäinen ja isopäästäinen. Sen tuuhea, sametinpehmeä turkki on selässä ja kyljissä musta ja vatsalla valkoinen tai harmaa, joskus tumma. Vesipäästäinen on levinnyt Norjassa, Iso-Britanniassa, Ranskassa, idässä Amurin suulle ja Sahalinille sekä pohjolassa Pohjoismaissa Jäämeren rannoille, Itä-Euroopassa napapiirille saakka sekä Pohjois-Mangoliaan ja Pohjois-Kiinaan asti.

Se elää tavallisesti vesitöjen rannoilla. Vesipäästäinen ui nopeasti, sukeltaa taitavasti ja viihtyy hyvin vedessä, mistä sen nimi johtuu. Sen ravintoa ovat madot, hyönteiset, vedessä elävät selkärangattomat sekä pikkunisäkkäät kuten jyrsijöiden poikaset, sammakot, sammakonpoikaset ja pikkukalat. Vesipäästäisen vuorokaudessa syömän ruoan paino ylittää eläimen painon. Se voi olla syömättä pitempään kuin päästäinen (kuolee nälkään vasta kolmantena päivänä). Lisääntymiskausi on kevät ja keskikesä. Poikueessa on 4–10 yksilöä.

Liito-orava Pteromys volans L.
Alaheimo Pteromyidae

Liito-orava on pieni jyrsijälaji. Sen etu- ja takaraajojen välissä on karvojen peittämä nahkainen liitopoimu, joka auttaa liito-oravaa liitäessä. Eturaajat sivuille ojennettuina ja liittopomua apunaan käyttäen liito-orava pystyy liitämään lähes 50-60 metrin pituisia matkoja. Ruumis on 12–22,8 cm pitkä, häntä 11–13 cm:n pituinen, yksilö painaa enintään 170 g. Pää on pyöreä ja nenä litteä. Silmät ovat mustat, suuret ja eteenpäin työntyvät, sillä se liikkuu pääosin iltahämärissä ja öisin.

Liito-oravan turkki on pehmeä ja varsinaisen oravan turkkia paljon paksumpi. Turkki on selkäpuolella hopeanharma, vatsa valkoinen ja vaaleankeltainen. Silmien ympärillä on musta ympyrä. Karvanlähtö liito-oravalla tapahtuu kaksi kertaa vuodessa kuin varsinaisella oravalla.

Liito-oravan elinympäristöä ovat vanhat lehti- ja sekametsät. Se ei vaivu talviuneen. Liito-orava liikkuu pääosin öisin ja iltahämärissä. Se rakentaa pesänsä puunkoloon, tikankoloon tai vanhaan oravankoloon 3-12 metrin korkeudelle. Liito-orava syö pääasiassa lehtipuiden versoja, silmuja, neulasia, havupuiden (männyn) siemeniä, kesällä myös sieniä ja marjoja.

Liito-oravat voivat vankeudessa elää jopa 9-13-vuotiaaksi, mutta luonnossa elinikä on vain 5 vuotta. Niitä uhkaavat isot pöllöt, soopelit ja näädät. 

Hirvi (Alces alces) on suurin nykyaikainen hirvieläin. Hirvisonnin ruumiinpituus on noin 300 cm ja säkäkorkeus 235 cm, se voi saavuttaa joskus jopa 580-600 kg painon. Ulkomuodoltaan hirvi erottuu hyvin muista hirvieläimistä. Hirvellä on oikein pitkät raajat, vahva rintakehä, suhteellisen lyhyt ruumis ja painava pää, jossa on kyömynenä. Ylähuuli on suuri ja peittää alahuulen. Hirvellä on isot, leveät ja liikkuvat korvat.

Hirven kaulan alla sijaitsee ihopoimu (parta eli kello), joka voi saavuttaa 25—40 cm:n pituuden. Kesällä hirvet suosivat palaneita alueita ja hakattuja metsäalueita, joissa kasvaa runsaasti nuoria lehtipuita ja tiheitä korkeita ruohoja, mm. maitohorsmaa, joka on hirven mieluista ravintoa. Hirvet syövät vesikasveja soilla, joissa, järvissä ja puroissa. Talvella hirven elinympäristöä ovat seka- ja havumetsät, jossa on tiheää aluskasvillisuutta ja paljon nuoria puita, pääasiassa mäntyjä, haapoja, koivuja ja pihlajia. Hirvet makaavat kovina pakkasina löysässä lumessa niin, että lumen pinnan ylle jää vain säkä ja pää, mikä vähentää lämmönhukkaa.

Kesällä täysikasvuinen hirvi syö noin 35 kg ruokaa vuorokaudessa, ja talvella 12-15 kg. Yhteensä hirvi syö vuodessa noin 7 tn, joista 4 tn ovat lehti- ja havupuiden versot, noin 1,5 tn puiden ja pensaiden lehdet, 700 kg on puiden kuori ja yhtä paljon ovat ruoho ja pienet pensaat. Syntyessä vasat ovat vaaleanpunaisia, yksivärisiä, heillä ei ole täpliä. Ne jäävät samalle paikalle noin viikon ajan, vaaratilanteessa piiloutuvat ruohoon tai pensaaseen. Viikon ikäisinä vasat alkavat seurata emäänsä. Tästä iästä lähtien ne syövät jo pienien koivujen ja haapojen lehtiä ja oppivat taittamaan puita vasta syksyyn mennessä. Pitkäjalkaisina pienet vasat eivät ulotu ruohoon. Kuukauden iässä tai myöhemmin hirvenvasat alkavat liikkua ”polvillaan” syömisen aikana. Karhut ja sudet ovat suuri vaara vasoille. 

Ilves (Felis lynx) on tavallinen taiga-, seka- ja vuoristometsien eläin. Ilves pääsee metsissä kauas pohjoiseen, missä elää talvella löysän syvän lumen ympäröimänä. Ilves on iso eläin. Sen pituus on noin 82–105 cm, häntä 20-31 cm ja paino 8 - 15 kg, joskus enemmän. Ruumis on lyhyt, tanakka, jalat pitkät ja voimakkaat, tassut karvaiset ja leveät. Poskissa on leveät pulisongit ja korvien päissä on tupsut. Häntä on lyhyt ja ikään kuin katkaistu. Talvella turkki on tuuhea, pehmeä ja väriltään harmaankeltainen ja punertavan ruskea, turkissa on myös täpliä selässä, kyljissä ja jaloissa.

Ennen uskottiin, että Pohjois-Amerikassa elää oma ilveksen laji (F. canadensis), mutta se on näennäisesti vain ilveksen alalaji. Ilves elää Euroopan metsissä, pääosin Pyreneiden niemimaalla, Pohjoismaissa, Suomessa, Puolassa, Tšekissä, Unkarissa, Romaniassa, Balkanin niemimaalla, Albaniassa, Kreikassa ja lähes kaikkialla Venäjällä. Ilves viihtyy parhaiten syrjäisillä metsäalueilla ja suosii tiheitä tummia havumetsiä, mutta se tavataan erityyppisissä metsissä. Ilves kiipeää taitavasti puihin ja vuoriin ja ui kauas. Kun on ravinnon puute, ilvekset lähtevät pois elinpaikaltaan ja voivat siirtyä kauas metsäaroihin. Tällä tavoin ilvekset ovat saapuneet ensimmäistä kertaa vuonna 1939 Kamtšatkan niemimaalle, ja vuosina 1953-1955 niiden määrä on kohonnut ja nyt niitä tavataan lähes koko Kamtšatkalla.

Petoeläinten vaeltaminen tapahtuu useimmiten metsäjänisten määrän vähetessä, koska metsäjänikset ovat ilveksen pääravintoa. Ilves saalistaa metsäkanoja, pieniä jyrsijöitä, harvemmin myös pienikokoisia hirvi- ja sorkkaeläimiä kuten metsäkauriita, myskihirviä, japaninhirviä ja peuroja, joskus tappaa kissoja ja koiria, metsässä kettuja, supikoiria ja muita pienikokoisia eläimiä.

Toisin kuin yleisesti luullaan, ilves ei saalista saaliseläimiä hyppäämällä puusta, mutta piiloutuu ja odottaa kärsivällisesti lähellä polkkua tai yllättää saaliseläimen ja ottaa kiinni saaliinsa muutamalla loikalla. Ilves on ketterä ja voimakas saalistaja. Se on erityisen vaarallinen hirvieläimille talvisin, koska talvella hirvieläimet juuttuvat lumeen, kun niiden vihollinen pysyy taas lumen pinnalla. Näissä tilanteissa ilves pystyy voittamaan jopa saksanhirven naaraan. Parittelu tapahtuu talvella tai kevättalvella, ja lisääntymiskaudella urokset, jotka ovat muina aikoina hiljaisia, kirkuvat äänekkäästi. Tiineys kestää 63-70 päivää. Poikueessa on vain kaksi tai kolme pentua.

Emo synnyttää poikaset pesäluolaan, joka on verhoiltu kaatuneen puun juurilla ja rakennettu johonkin kuoppaan, maaluolaan, kalliossa olevaan halkeamaan, mäyrän vanhaan pesäkoloon, joka sijaitsee syrjä-alueella ja mihin ihmisten on vaikea päästä. Molemmat vanhemmat huolehtivat pennuista. Ensimmäisen 12 päivän ajan pentujen silmät pysyvät kiinni. Pennut ja vanhemmat saalistavat yhdessä seuraavaan lisääntymiskauteen mennessä. Viimeisimpien poikueiden pennut eivät ole siihen aikaan vielä täysikasvuisia. Ilveksen turkki on kaunis ja arvokas. Venäjällä pidettiin monia vuosia ilvestä ihmiselle paljon haittaa tuottavana eläimenä, ja ilveksiin kohdistettiin enenevästi metsästystä. Todellisuudessa ilveksellä kuten monilla petoeläimilläkin on tärkeä selektiivinen rooli metsän eliöyhteisössä ja se on huolen ja huomion arvoinen.

Lahko: Lepakot
Heimo: Siipat
Laji: Pohjanlepakko

Pohjanlepakko on Karjalan suurin lepakko, sen ruumiin pituus on 50-60 mm. Turkin väri voi olla kahta tyyppiä: 1) tummanruskea, kullanhohtoinen selkä, ruskeahko vatsa; 2) oljenvärinen tai keltainen selkä, vaalea vatsa. Hännän pää työntyy 4-5 mm takajalkoja yhdistävästä osasta. Pohjanlepakko on yöeläin, joka tekee syksyllä ja keväällä muuttomatkoja lintujen tapaan. Ravintoa ovat hyttyset, erilaiset sääsket, perhoset ja pienikokoiset kovakuoriaiset. Pohjanlepakko juo lentäessään järvien tai jokien yli. Lentäessään ne lähettävät ultraääniaaltoja, joiden heijastuksia ympärillä olevista esineistä kuulee lepakon korva.   

Pohjanlepakon päiväpiilot ovat onteloissa ja kallioissa. Naaraslepakot kerääntyvät yhteen ja muodostavat lisääntymisyhdyskuntia, johon kuuluu korkeintaan 30 yksilöä. Urokset elävät yksin. Pohjanlepakko lentää auringonlaskun jälkeen, joskus myös päivällä. Pohjanlepakko saalistaa metsien reunoilla, harvassa metsässä, lähellä taloja ja katujen yllä, usein saalistaa melko korkealla, 20–30 metrin korkeudessa. Pohjanlepakko lentää nopeasti, lentäessä se liikuttaa siipiään tiheästi ja kääntyy jyrkästi. Naaraslepakko synnyttää kesä-heinäkuussa yhden tai kaksi poikasta. Osa lepakoista muuttaa talveksi etelään, ja osa talvehtii luolissa piiloutumalla rakoon tai roikkumalla seinillä ja kaareilla.

Kämmekkäkasvien heimoon kuuluva lehtotikankontti muistuttaa kaunottaren hienoa kenkää. Kansan keskuudessa se kutsuttiin ”Marjan kengäksi” tai ”käkin kengäksi”. Kukan englanninkielinen nimi on ”lady's-slipper orchid” (suom. ”rouvan tohveli”) ja kasvitieteilijät antoivat sille Cypripedium calceolus –nimen. Tieteellinen nimi johtuu Afrodite-jumalattaresta, jota kunnioitettiin kovasti Kyproksella ja joka tunnettiin muinoin Kypris-nimisenä. Sen lisäksi tarinassa mainitaan korpisuot. Pohjoiset kämmekkäkasvit kasvavat nimenomaan varjoisissa, viileissä ja kosteissa paikoissa. Pölyttäjähyönteisiä tavataan harvoin sellaisilla alueilla, sen vuoksi lehtotikankontin kukka on kirkas ja huomattava ja tuoksuu huokuttelevalta. Lehtotikankontti kukkii kauan, melkein kuukauden ajan, jotta hyönteiset voivat löytää sen tuoksun avulla.

Heino metsäkasvi neidonkenkä, joka kukkii ensimmäisenä Karjalassa kasvavista kämmekkäkasveista, sai latinankielisen Calypso bulbosa – nimensä mytologiaan kuuluvan nymfin Kalypson mukaan. Kalypso vangitsi Odysseuksen saarelleen ja piti tätä siellä seitsemän vuotta. Kukan viisi vaaleanpunaista terälehteä ovat samanmuotoisia, suuntautuvat ylöspäin ja tekevät "kruunun" tohveliosan päälle. Kukka on halkaisijaltaan 2–3 cm ja tuoksuu hienolta. Neidonkenkä on sukunsa yksi ja ainoa laji. Se on kestävimpiä ja pohjolan ankaraan elinympäristöön parhaiten sopeutuneita kämmekkäkasveja. Kukinta-aika alkaa toukokuussa, kun ensimmäiset pölyttäjät – kimalaiset – heräävät. Neidonkengän ainoa lehti on tummanvihreä ja pitkittäispoimuinen ja erittäin kaunis.

Visakoivu on yksi Karjalan Tasavallan symboleista. Tätä harvinaista ja salaperäistä kasvua pidetään luonnon mestariteoksena puuaineksen ylimääräisen kauneuden ansiosta.

Monilla ihmisillä on kuitenkin vain hämärä käsitys visakoivusta. Jotkut Karjalaan saapuvat matkustajat ovat varmoja, että kaikki Karjalan koivut ovat visakoivuja, ja ajattelevat visakoivusta tehtyjen matkamuistojen olevan männystä tehtyjä. Paikallinen väestö ei myöskään ole tietoinen visakoivun arvosta.

Venäjällä visakoivua kutsutaan ”karjalaiseksi koivuksi”, mutta nimitys ei kuvaa sen biologisia ominaisuuksia ja on varmaankin annettu ensimmäisen löytöpaikan mukaan. Nyt nimitystä käytetään vakiintuneena. Muissa maissa, missä visakoivu kasvaa, sillä on erilaisia paikallisia nimityksiä. Valko-Venäjällä sitä kutsutaan ”aaltomaiseksi”, Saksassa ”kuninkaalliseksi” tai ”viirukoivuksi” (saks. Maser-Birke), Ruotsissa se on ”masurbjörk” tai joskus ”liljapuu”. Visakoivun runko ja oksat ovat usein mutkaisia, minkä vuoksi visakoivua kutsutaan ”tanssivaksi puuksi”.

Visakoivu ei näytä kauniilta. Sillä on oma viehätyksensä kuten muillakin koivulla, mutta päinvastoin kuin tavalliset valkorunkoiset koivut visakoivu on matala, joskus vain pensasmainen puu harvoine latvoineen ja paksuine kuorineen, jossa on juomuja ja pullistumia. ”Karjalan metsän helmen” arvokkuus johtuu puuaineksen hämmästyttävästä kauneudesta eikä puun viehättävästä ulkomuodosta. Puuaines voi olla eriväristä: valkoista, kultaista, vaaleanruskeaa tai ruskeaa, joskus tavataan myös vaaleanpunaisia sävyjä.

Puun leikkauspinnat ovat kiiltäviä, helmiäishohtoisia ja läikehtiviä kiertyneiden puunsyiden visaisuudesta. Sille vaihtelevalle taustalle on ikään kuin piirretty kirjava tummista juovista koostuva kuvio, joka muodoltaan muistuttaa koukkuja, sulkeita, pilkkuja, pisteitä, viivoja ja mutkaisia linjoja. Kuvio ei koskaan toistu, se voi olla suuri tai pieni. Pinnansuuntaisessa leikkauspinnassa voi näkyä kuvioita, joita korostavat kiiltävät juovat ja täplät ja jotka muistuttavat tulen liekkejä. Aaltoilevat vuosirenkaat lisäävät puuainekselle omaperäisyyttä. Kuoritun rungon pinta on kuoppainen kuin saksanpähkinän kuori ja muistuttaa vuoristomaiseman karttaa. Visakoivua kutsutaan ”kuviolliseksi” tai ”puumarmoriksi” pinnan vaihtelevasta kuviosta.

Visakoivun puuaines on oikein arvokasta, ja se on ainoa painon perusteella myytävä puulaji, hinta riippuu kuvion kauneudesta. Suomessa lapsille lahjoitetaan visakoivun taimenia tulevaa hyvinvointia varten.

Visakoivun levinneisyysalue ei rajoitu vain Karjalaan, mutta tämään vuosisataan mennessä levinneisyysalue on supistunut puiden jatkuvan käytön vuoksi. Visakoivu kasvaa Pohjois- ja paikoin Keski-Euroopassa, pääasiassa Pohjoismaissa ja Suomessa. Puolassa ja Baltian maissa tavataan nyt vain yksittäisiä visakoivuja. Levinneisyysalue rajoittuu etelässä Slovakiaan ja Pohjois-Ukrainaan. Ennen se kasvoi myös Saksassa, mutta nyt siellä on vain yksittäisiä varmaankin ihmisten istuttamia puita. Venäjällä visakoivuja joskus tavataan Leningradin, Pihkovan, Vladimirin, Kalugan, Smolenskin ja Kostroman alueella. Suurin osa Venäjän visakoivuista kasvaa Karjalan Tasavallassa, etelään päin Karhumäen kaupungista varsinkin Äänisen luoteisrannikkoon rajoittuvilla alueilla.

”Marmorimaisella” puuaineksella on hyviä mekaanisia ominaisuuksia. Se on luja ja vahva, sitä on vaikea pilkkoa, mutta samalla helppoa käsitellä leikkuulaitteilla, hioa ja kiillottaa.

1700-luvun lopussa visakoivusta alettiin valmistaa huonekaluja, seinäpaneleja ja ovenkarmeja ylimysten hoveja ja rikkaiden ihmisten taloja varten. Kiillotetun kuviollisen puun ansiosta sisustus näytti juhlalliselta. Venäläiseen empiretyyliin valmistetut visakoivuiset huonekalut, jotka olivat muotia keisari Paavali I:n kautena, ovat käyttötaiteen klassisia teoksia. Visakoivusta tehtiin myös pienempiä esineitä: astioita (kuppeja, lusikoita, suola-astioita), taide-esineitä (lippaita, savukekoteloita, kirjoitusneuvoja, koruja), jotka olivat erittäin haluttuja., Konepuuseppien visakoivusta tekemiä käyttötaiteen mestariteoksia on esillä museoissa Moskovassa, Pietarissa ja Venäjän muissa kaupungeissa sekä ulkomailla. Visakoivusta tehdään nykyäänkin erittäin kauniita kuviollisia esineitä, jotka ovat kalliita muistoesineitä. On huomattava, että massiivipuusta valmistetaan vain pieniä esineitä, kun suurimpia peitetään viilulla, joka erikoiskoneella sorvataan visakoivusta.

Visakoivualojen yhtäaikaisia hakkuita alettiin Karjalassa jo 1800-luvulla. Voimakkaat hakkuut jatkuivat myös 1900-luvun ensimmäisellä neljänneksellä, suurta vahinkoa aiheutettiin Suuren Isänmaallisen sodan ja Karjalan miehityksen aikana, mikä johti visakoivujen määrän huomattavaan vähenemiseen. Suurikokoisia ja kuvioltaan kauneimpia puita kaadettiin ensi kädessä, sillä luonnollisiin populaatioihin jäi matalia puita ja taimia, mikä on vaikuttanut visakoivun ulkomuotoon ja puuaineksen laatuun. Tässä suhteessa Karjalan ASNT:n Kansankomissaarien neuvosto hyväksyi vuonna 1939 päätöslauselman, jossa visakoivu määriteltiin erityisen suojeltavaksi lajiksi, sen hakkuut kiellettiin ja aloitettiin puulajin uudistaminen.

Siitä huolimatta visakoivu lisättiin 2007 Karjalan Tasavallan Punaiseen kirjaan äärimmäisen uhanalaisena lajina. Tutkijoiden arvioiden mukaan Karjalan luonnonmetsissä oli vuonna 1989 noin kuusituhatta visakoivua, ja vuonna 2006 siellä kasvoi enintään kolmetuhatta. Tämä vähennys johtuu salahakkuista, joita oli eniten 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa, sekä muista syistä.

Visakoivun elinikä epäsuotuisissa olosuhteissa, esimerkiksi varjostuksessa, ei ole pitkä, se on tavallisen koivun elinikää kaksi kertaa lyhyempi. Näissä tapauksissa koivun kasvu ja kehitys päättyy 50-60 ikävuoteen mennessä, oksat kuivuvat ja puun ytimessä esiintyy lahovikoja. Pakkaset usein aiheuttavat visakoivuihin halkeamia, kun kuori ja puuaineksen ulkokerros vaurioituvat ja runkoon tunkeutuu puuta tuhoavia sieni-itiöitä. Hyvissä olosuhteissa eli runsaassa valossa ja tilassa sekä valtapuuna kasvaneet puut voivat saavuttaa yli 100 vuoden iän.

Karjalan kaikissa visakoivun luonnonmetsissä kasvaa nyt vain tayspitkiä ja liian kypsiä puita, ja luontainen uudistaminen sujuu hitaasti ja huonosti heikentyneen geenipoolin vuoksi. Luontainen uudistaminen tuskin onnistuu.

Karjalan Tasavallan vieraat voivat tavata visakoivun Kivatsun luonnonpuistossa. 1950-60-luvulla Kivatsussa viljeltiin ja tutkittiin visakoivua. Vuonna 1956 taimitarhaan istutettiin tuhansia visakoivun siemeniä, jotka oli kerätty luonnonpuiston lounaispuolelta Muunjärven seudulta, missä visakoivuja kasvaa luonnollisissa olosuhteissa. Taimet, joilla oli visakoivun ominaisuuksia, istutettiin muutaman vuoden päästä luonnonpuiston arboretumiin. Arboretumissa on nykypäivään mennessä säilynyt kaksi pientä visakoivulehtoa, sielläkin on tavallisia rauduskoivuja vertailua varten. Visakoivujen ikä lehdoissa on jo saavuttanut yli-ikärajan, minkä vuoksi vuonna 2003 L. V. Vetchinnikova yhteistyössä luonnonpuiston asiantuntijoiden kanssa istutti visakoivun taimia, jotka oli kasvatettu Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen metsäinstituutin taimitarhassa. 

Visakoivu on luonnon mestariteos, ja nyt se todella tarvitsee suojelua ja huomiota.

Venäjän kielessä valkolehdokista käytetään erilaisia nimiä kuten ”yöorvokki”, ”villi palsami”, ”peltojasmiini” ja ”yökaunotar”. Valkolehdokki on huomaamaton päivänvalossa, mutta illalla ja yöllä se on kunnia-asemassa, koska sen hieno ja suloinen tuoksu täyttää metsän kesäkuussa. Se lisääntyy lähinnä siemenillä. Valkolehdokki kukkii 6.-8. vuonna, ja sen kerääminen kukkakimppuihin on todella tuhoisaa lajille. Valkolehdokkia tavataan lähes koko Keski-Venäjällä, mutta Karjalassa se kasvaa yleensä luonnonsuojelualueilla, mm. Kivatsun luonnonpuistossa.

Metsänemä on kämmekkäkasvi, joka on hyvin epätavallinen sekä ulkonäöltään että ominaisuuksiltaan. Metsänemässä ei ole lainkaan lehtivihreää ja se riippuu sienirihmastosta. Sienirihmasto tunkeutuu juurakkoon, joka on korallimaisen haarova ja vailla juuria. Metsänemä leviää juurakosta ja lisääntyminen tapahtuu vegetatiivisesti. Luonnossa usein huomataan metsänemien ryhmiä, jotka ulkomuodoltaan ovat yksittäisiä kasveja, mutta todellisuudessa niillä on sama juurakko maan alla. Metsänemän lisääntymistä ja elinkaarta on erittäin huonosti tutkittu. Kukasta voi puuttua elonmerkkejä vuosien aikana. Kasvin on havaittu kukkineen myös maan alla.

Lisääntyminen siemenillä tapahtuu harvoin, metsänemä lisääntyy kasvavien maarönsyjen avulla, ja niistä nousee kukkaversoja, joiden pituus voi saavuttaa 10 cm. Banaanille tuoksuvat kukat houkuttelevat hyönteisiä. Kukan morfologia estää itsepölytyksen. Kukista kehittyy hedelmiä vain harvoin. Laji on harvinainen ja lisätty Venäjän Punaiseen kirjaan.

Kimalaisorho on lisätty Punaiseen kirjaan ilmeisesti sukupuuttoon kuolleena lajina. Tämä mielenkiintoinen kämmekkälaji, jolla on kauniita hyönteistä siivet taitettuna muistuttavia kukkia, on löydetty ensimmäistä kertaa vuonna 1870, ja sen jälkeen kukaan ei enää tavannut sitä. 2000-luvun alussa Karjalan tiedekeskuksen kasvitieteilijät huomasivat salaperäisen kasvin Kivatsun luonnonpuistossa.